Pitkään sinkkuna olleena luonnollisesti kaipaa elämäänsä naista. Jotain pysyvämpää ja syvempää kuin muutaman kerran hoito tai pidempiaikainen "järjestely". Sisälle on kertynyt niin paljon annettavaa jollekin tietylle ihanuudelle, ja ainakin tällaisen ikuisen romantikon sielu kärsii aina vaan enemmän ja enemmän mitä pidemmälle nämä sisälle suljetut tunteet pysyvät lukittuna pimeään.
Toisaalta muutaman kerran kynsille tavalla tai toisella ottaneena pelkään kuin ruttoa sitä hetkeä kun tajuan olevani ihan koukussa johonkin neitoseen. Mä pidän itseäni aika järkkymättömänä ja jäätymättömänä kaverina ja olen pystynyt olemaan täysin rationaalinen ja toimimaan kylmänviileästi tilanteissa missä katsotaan kuolemaan silmästä silmään, mutta kun huomaan olevani ihastunut...oh boy...mä menetän hetkeksi täysin kontrollin.
Tästä ei ole kauaa kun näin tapahtui. Tapasin aivan uskomattoman ihanan naisen jota en saanut mielestäni ja menetin ihan täysin kontrollin tunteisiini hetkeksi. Juuri kun sain hengitykseni taas tasaantumaan sain huomata jutun olevan ohi. Kaikki päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja jäljelle jäänyt fiilis oli lähinnä, että mitä vittua juuri tapahtui. Kaikki tapahtui parissa viikossa ja harvoin olen niin puulla päähän lyöty kuin silloin olin. Olin heti ensitreffien jälkeen ihan sekaisin ja toisilla treffeillä meininki oli varmaan kuin Extreme-nimisen bändin "Tragic comic" nimisen biisin videolla...Ilman sitä onnellista loppua...
Miten sitä oppisi hallitsemaan itseään paremmin ja olemaan mukava oma itsensä eikä jännittämään kuin 11-vuotias poika rehtorin puhuttelussa? Sohvalla vieressä istui kutakuinkin nainen kuin suoraan unelmista ja keskustelu oli aika jähmeää ja elokuvan katselukin oli aika jännittynyttä. Ja vaikka tiesin naisen olleen peruslähtökohtaisesti kiinnostunut, niin silti en päässyt tilanteen herraksi vaan ikäänkuin tunsin tilanteen hallintaan tarkoitettujen narujen luisuvan käsistäni. Miksi miksi miksi...?
Aika kovan itsetutkiskelun jälkeen totesin epäonnistumisen pelon olevan aika musertava. Pelko siitä, että menettää jotain ja taas satuttaa itsensä ja kovaa. Ja vaikka mä aina sanon kaikille, että turha pelätä mitään mikä ei ole tapahtunut, ja että pelkäämällä ja riskejä välttämällä ei saavuta koskaan mitään, niin silti mä itse kuvainnollisesti vapisen kuin haavanlehti pienessä tuulessa. Mukavan ja kauniin naisen takia.
Ihmeellinen on ihmisen psyyke...ainakin omani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti