Rotsi ei ole hirvittävästi täyttynyt parin päivän aikana. Onneksi tämä Suomen kylmä, mutta kostea sää on onnistunut huomauttamaan kotiinpaluun ihanuudesta osaltaan. Ei olla muuten enää Libanonissa. Lämpöä toivottavasti on odotettavissa kunhan pääsen kotosalle avorouvan vierihoitoon. Mieli on kuitenkin sen verran jo rauhoittunut, että pystyy editoimaan jo kerran käsiteltyä tekstiä hieman nätimmäksi. Ei iso mies jaksa huutaa vittusaatanaa kertaalleen taputelluista asioista enää.
Vaikka henkiset tuliaiset ovat hyvin vähäiset, niin kasseissa (tarkoitan tavaroiden kantolaitteita – en omia nyyttejäni, vaikka nekin on kyllä ihan turvoksissa) on tuliaisia mukavasti. Meininki on kuin mustalaisella, sillä kasseissa on kelloja, puukkoja ja mausteita. Tosin sillä erotuksella, että mä en kanna rantarolekseja vaan ihka-aitoja kotimaisia Suuntoja parille kaverille käyttöesineiksi. Tuliaisten tuominen onkin sitten kutakuinkin tämän päättyneen reissun parasta antia.
Mulla on ollut joskus naiivi haave tehdä jotain sellaista millä on merkitystä. Omalla tavallani siis muuttaa maailmaa jotenkin paremmaksi ja nämä rauhanturvaamiskeikat ovat olleet lähinnä se tapa millä olen ajatellut olevan merkitystä - ainakin kohdemaassa asuville ihmisille. Parilla edellisellä keikalla olen päässytkin tekemään asioita, jotka ovat olleet merkityksellisiä, mutta tämä reissu on ollut kuuden kuukauden marssi pettymyksestä toiseen. Mitään hienoa ja sankarillista korvissa soivan "Sabaton" orkesterin soittaman komean sankarihevin lisäksi ei tapahtunut. Mutta onneksi tuo Ruotsalainen orkesteri paahtaa niin kovaa ja mahtavasti, että se saa lähes unohtamaan tämän suuren pettymyksen.
No mikä kaikki meni päin vittua? Puuttumatta yhtään sen enempää siihen tosiasiaan, että siellä oli lievästi karrikoiden ihan kaikki päin helvettiä lähtien suunnittelusta sekä halusta ottaa vastuuta, niin eihän täällä nyt mikään oikein toiminut niinkuin Suomalaisen pohjoisen sankarikansan soturi on tottunut asioita tekemään. Vessapaperista ja paskoista suihkuista olekin jo kitissyt, eikä tilannetta parantanut yhtään varastelevat ja moukkamaisesti käyttäytyvät semirikolliset pienestä eurooppalaisesta saarivaltiosta, jotka olivat vastuussa tämän tivolin pyörittämisestä "johtovaltiona". Onneksi pahin meni ohi kun päästiin muuttamaan oikeaan sotilastukikohtaan mustalaisleiristä vajaa pari kuukautta sitten. Ja tulevaisuus näyttää paljon paremmalta niiden kohdalta, jotka sinne jäivät tai menivät vasta aloittamaan oman osuutensa. Toivon teille vilpittömästi parempia kokemuksia!
Suurin pettymys ehkä kuitenkin on täydellinen luottamuksen menettäminen suureen ja mahtavaan järjestöön nimeltä Yhdistyneet Kansakunnat. Tämä puoli vuotta on osoittanut hyvin selkeästi, että YK (tai kansainvälisesti UN eli Unski) on erittäin kankea ja hierarkinen korruptoitunut rytöläjä, jota vielä hyväksikäytetään erittäin monen valtion toimesta oikein huolella. Ehkä tuo tehoton koneisto on onnistunut joskus tekemään jotain hyvääkin, mutta ainakin tällä kolkalla maailmaa koko UN kirjainyhdistelmä on iso vitsi. Ärsyttävää olla yksi pieni palanen osana tätä isoa nukketeatteria, mutta lupaan ettei ikinä enää. Sinistä päähinettä en laita päähäni enää koskaan maanantain jälkeen työskentelyn merkeissä tälle organisaatiolle. Ainakaan osana Unskin sotilaallista toimintaa.
Henkilökohtaisella saralla ei myöskään mennyt ihan putkeen. Virkavapaani aikana menetin "oikean" duunini Suomessa. Firma meni konkkaan ja palaan siis ensi viikolla virallisesti työttömäksi Suomeen. No ei varsinaisesti mikään ideaalitilanne. Tämän tietysti kruunasi se fakta, että tämä nykyinen komennuksen aikainen työnantajani Oy Firma Ab totesi myöskin ettei tekemälleni duunille ole tarvetta ja päätti lopettaa sen. Valitettavasti nämä tämän alan työsopparit ovat sellaisia, että työnantaja voi yksipuoleisesti "irtisanoa" sut hienon sopimuspaperin takapuolelle pienellä präntätyn lauseen nojalla periaatteessa milloin vaan. Eli etukäteen minulle mainostettiin, että vuoden komennukselle lähdetään tiettyä tehtävää tekemään, mutta viiden kuukauden kohdalla ilmoitettiinkin asian muuttuneen. Pientä ihmistä se pisti vituttamaan siinä kohtaa. Tosin vitutuskäyrä oli siinä vaiheessa jo niin korkealla, että oli oikeastaan helpottavaa tajuta olevansa kohta kotona. Ja onhan se nyt hei tavallaan aika tragikoomista saada kahdet semipotkut parin kuukauden sisään! :)
Nyt siis palaan arkeen viimeistään tiistaina. Loppuvuoden ajattelin ottaa mahdollisimman rennosti. Tehdä niitä asioita mistä nautin ja katsella kaikessa rauhassa mitä tehdä vuonna 2013. Ehkäpä siihen mahtuu enemmän selityksiä ja sählypalloja.
Jätkille alas sinne – Pysykää matalana!
