Huomenna perjantaina täyttyy yksi poikavuosien haave. Nimittäin siinä vaiheessa kun Ritchie Sambora nykäseen ensimmäiset äänet skitastaan Liimis on ihan pähkinöinä. Märkä on todellakin liukasta ja se usko me pidetään!
Vanhemmalla iällä moni asia muuttuu paremmaksi, mutta joissakin asioissa huomaa kehityksen menneen perseelleen. Näin on Bon Jovin kohdalla. Uudet rieskat ovat olleet ihan hirveetä huttua verrattuna vanhoihin hyviin plattoihin ja toiveissa on kuulla huomenna huikea katsaus oldschool Bonjovia ja lähteä siitä raivolla Stadin yöhön.
Viime yö menikin väijyessä Game Seveniä. Valitettavasti Salo ei saanut sormusta mestaruuden merkiksi, mutta kaikki kunnia Bostonin pojille. Eihän länsirannikon pojilla ollut mitään jakoa eilisessä matsissa ja seitsemän pelin sarjassa yleensä se parempi hoitaa loton kotiin. Näin myös nyt.
Säälittävyyden huippu muuten mielestäni oli mellakointi tappion jälkeen. Mä en helvetti vaan tajua miten sivistyneet ihmiset riehaantuu täysin matsin häviämisestä. Nyt ei poltettu Kanadan lippua tai herjattu pääministeriä vaan otettiin kuokkaan reilussa matsissa. Voiko se olla niin kova paikka? Ilmeisesti voi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti