Hirviteatteria

Korkkaan tänään liigakauteni katselijan roolissa Monnarilla. Telkkarista tulisi samaan aikaan EM-karsinta fudista ja änäriä, mutta mielestäni urheilu on parasta livenä ja paikallista seuraa pitää kannattaa. Sori JJK ja Jypi, mutta mun sympatiat menee Happeelle.

Kenellekään ei lienee yllätys, että rakastan salibandyä. Jotenkin laji on vaan niin maaginen erityisesti paikanpäällä seurattuna. Kiekko ja fuda on tietty suurempia ja niissä on oma viehätyksensä, eikä tunnelma tule Monnarilla tai missään muussakaan säbäpelissä olemaan sellainen kuin esim. pari viikkoa sitten FC Kölnin pelissä Bundesliigassa, mutta silti mun pumppuni hakkaa säbälle.

Ehkä yksi syy tähän on se, että Monnarin lauteilla pääsee seuraamaan tuttujen tai puolituttujen pelaajien otteita ja illasta toiseen häkeltyä esim. Kotilaisen Panun maagisesta kehonhallinnasta ja Junkkarisen Jonnen hurjista nousuista. Tai Kuneliuksen Jaskan kuolemaa uhmaavista peitoista ja mustelmiatuottavasta pelitavasta. Siinä on muuten äijä joka ei pahemmin kroppaansa säästele väännöissä ja joskus olenkin miettinyt, että millaset rajoituksen Kunen vakuutuksissa mahtaa olla? Nouseeko tossu enää ikämies-ikäisenä peleihin vai joko lonkkaan on lyöty tekoniveltä?

Näitä nimiä voisi luetella aimo nipun tähän yhteyteen, mutta nostetaan nyt yksi nimi vielä esille. Muutama kausi sitten silmään pisti eräs bambimainen takatukka pakin tontilta huikeine nousuineen ja ei voinut muuta kuin ihailla tämän nuoren pelurin kykyä nopeisiin rytminvaihtoihin. Hakosen Petrin kyky nostaa peli muutamalla askeleella hyökkäysalueelle aiheuttaen lähes aina paniikkia vastustajan leiriin oli huikeaa katseltavaa. Junkkarinen ja Hakonen ovat näin sivustakatselijan silmin samantyyppisiä pelaajia ja odotankin innolla Happeen ja Classicin kohtaamista ja sitä hetkeä kun nämä nuoret sankarit ottavat mittaa toisistaan.

Niin ja tänäänhän Happee kaataa Erän 7-5. Saa laittaa vetoja sisään.