Pitkään sinkkuna olleena olen onnistunut rakentamaan oman elämäni melko mukavaksi. Voin mennä ja tulla miten haluan, harrastaa mitä haluan, lähteä yöhön milloin haluan ja makoilla sohvalla kotosalla oikeastaan milloin haluan. Kukaan ei valita mulle jos haluan katsoa ääliömäisiä mättöleffoja tai pornoa, miehisten tarpeiden täyttäminen vastakkaisen sukupuolen kanssa onnistuu riittävän usein eli mimmirintamalla on sopivasti taisteluita ja duuniajatkin olen onnistunut sumplimaan asiakkaiden kanssa itselleni suotuisasti.
Kaikenkaikkiaan elelen aika mukavasti. Ja mulla on paljon hyviä ystäviä kenen kanssa tätä mukavaa aikaani jaan. Eli eipä tässä valittamista.
Tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa. Voisin nimittäin olla onnellisempi. Ihan aikuisten oikeasti kohta kolmevitosen miehen pitäisi osata ajatella järkevästi ja tarttua silloin tilaisuuteen kun sellainen tulee - siis kun hyviä naisia ei puissa kasva ja kun sellainen kuvioon ilmaantuu, niin pitäisi ymmärtää lukita tilanne. Enpä vain ole tähän päivään mennessä osannut niin tehdä ja hyvin kivuliaasti sen todennut.
Mistä johtuu se erittäin kivulias luopumisen tuska? Se kun mukavasta täsmärakennetusta elämästä pitäisi luopua ja keskittyä esim. yhteen naiseen? Järkikin sanoo, että kun sellainen nainen kristallisoituu jostain maailmankaikkeuden syövereistä omaan elämään, niin siitä tartutaan kynsin ja hampain, mutta jotkut muut ruumiinosat hangoittelee vastaan. Mistä helvetistä sen tietää, että tämä on nyt se juttu mikä kannattaa kurkata vaikka pikkuriskillä?
Ehkä pitää vaan uskaltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti